21.1.2015

Kukkia tavuista, sattumia keskiviikkona



Tyttö ei muista mistä oikeat portaat alkavat, muistaa kävelleensä ne ylös ja alas ennenkin, tietää myöhästyvänsä bussista ja laivasta, ja samalla tietää jäävänsä, heräävänsä omasta sängystään. Muistaa kuitenkin kaivautua syvälle laivapetiin kuuntelemaan moottorin huminaa, muistelee poikaa joka istui viereen junan hyminässä, jonka kanssa löytyi sittenkin yhteinen hetki ja kieli jossa sanoista venytetään esiin sateen ropina, kesäpäivät, paluut ja loputtomat mietteet. Istutaan väärille paikoille, ja yhdellä sanalla kuitataan virhe, esitetään että ymmärretään, ettei olla vain ohikulkijoita.
Tuntemattomalla asemalla kysytään neuvoa ajattomilta, mietin miten vieraille onkaan helpompi olla avoin, kysyä ja hymyillä, olla oma itsensä, kuin niille jotka jo tunnen. Tai miten vieraan kielen sotkeminen ja puhuminen poistaa kaiken eston, ja asioita joista ei saisi puhua ei ole.                            
                      Aamulla ollaan perillä ja tunnit on jo annettu anteeksi, nimet jo unohdettu. Kansalaisuudet, ne minä muistan. Niin erilaiset unohtavat itsensä, haaveilevat merimatkoista, rahtilaivoista, vaikka todellisuudessa hukkuvat niskasärkyihin ja katsovat toisiaan ihaillen. Jättävät toisensa jälleen ja jatkavat olemalla ohikulkijoita, keskipäiviä, pakkasaamuja. Löytävät itsensä kesäpäivien suloisesta ja kääntelevät päitään ilmassa, he näkevät kauneuden lintuja pihamaalla, kaikki on väriä. Hyppivät puista ja kallioilta, joilta vain näkee ukkosmyrskyjen saapuvan pauhun, jakavat niin raskauden jota kantavat sydämissään.
                      Ja voi olla, joinakin päivinä on liian kirkasta nähdä, ja niinpä jäävät pois päivistä, se heille suodaan, luotetaan käsiin särkeviin, olkapäille hauraille ja vain jätetään luku pöydälle. Kukaan ei tuomitse, eikä tarvitse kiemuroita silmälaseja nähdäkseen tarkasti.
                      Herätään kasteeseen, kahlataan niityn parvelle ja nukahdetaan mietteet poskilla. Kuullaan yön henkien sanoma ja ymmärretään kuinka jatketaan: olemalla sydämellisiä tuulispäitä. Huudetaan hiljaa, ettei kukaan kuule sillä maailmanrauhaa ei rikota, ei suututeta unimieliä.
                      Kaatosadepäivinä unohdetaan kengät juurille ja otteet sulavat. Kaikki on sulanut valmiiksi, kuiskaavat. Hiljainen taputus on maailmankaiku. Sitä mitä ei muisteta ei tarvitse olla nyt.

Vuosia sitten kiinnostuin uniajasta, ja kun en löytänyt sinne, 
loin omani joka muuttuu mukanani ja johon käänteet tarttuvat.
Kai se olen minä,

mysteeri. 




Ja tässä: Uniaika.

6 kommenttia:

  1. Ihanaa tekstiä. Sellaista, minkä haluaa lukea uudelleen. Siispä luen :).

    VastaaPoista
  2. Thanks so much for your lovely comment Julia! This is such a wonderfully inspiring conglomeration of floral themes - it really makes me miss spring terribly!

    VastaaPoista
  3. Tuo lause, mikä alkaa sanoilla Niin erilaiset unohtavat itsensä..., se on niin hieno, ja ajatus siitä todellisuudesta, niskasäryistä, se on niin totta. Ja seuraava lause...olemalla ohikulkijoita, keskipäiviä, pakkasaamuja... upea!

    Luoda omansa, se on tärkeää, arvokasta ja viisasta. Niinhän sen pitää olla, jokaisella on oma totuutensa, ja se, että se muuntuu elämän myötä, se on rikkaus. Kiitos tästä tekstistäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu sinullekin. Ja totta, että on rikkaus.

      Poista

Lovely to see you here.